Ensimmäiset matkaitkut itketty. Siis äidin, lapsi toki on ehtinyt itkeä jo moneen otteeseen.
Siirsimme eilen tukikohtamme Bangkokista hieman pohjoisemmaksi Ayuthayan rauniokaupunkiin, huolimatta siitä, että Ilona jo varhain aamulla vaikutti kipeältä. Täällä kyläpahasessa kuume nousi reippaisiin lukemiin ja viimeiset kaksi päivää olemme viettäneet hotellissa kirjoja lukien ja loikoillen. (Onneksi ei ole viikon loma!) Tänään kuume on pysynyt poissa, mutta muksu on ollut koko päivän väsynyt, ruokahaluton ja kiukkuinen. Elävien kirjoissa hän on pysynyt pelkästään mehun voimalla.
Kotioloissa en koskaan suhtaudu flunssaan neuroottisesti. Reissunpäällä sen sijaan olen tarkastanut säännöllisin väliajoin, hengittääkö nukkuva lapsi ja käynyt läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Mitä, jos se on saanut trooppisen kuumetaudin tai myrkytyksen? Entä jos se kuolee nälkään?
Huomattavan paljon olen käyttänyt aikaa myös itseni soimaamiseen. Miksi lähdimme junamatkalle pohjoiseen, vaikka Ilona oli aivan selvästi kipeä? Miksi minä ylipäätään olen itsekkäästi ja vastuuttomasti raahannut lapseni tänne tropiikkiin? Onko sillä edes yhtään kivaa? Miksi roikumme suurkaupungissa ja kulttuurikohteissa, kun muksu varmasti viihtyisi paljon paremmin rantahietikolla. Huonoäitisyndrooman kourissa olen vuodattanut kyyneleitä.
Reissun ensimmäiset alaviereiset hetket koittivat odottamattoman nopeasti. Toivon kovasti, että nämä olivat reissumme huonoimmat päivät. Luultavasti eivät ainakaan mahdu reissuhetkien top 10:iin.
Lyhyeksi visiitiksi suunniteltu piipahduksemme täällä rauniokaupungissa venyy kolmepäiväiseksi. Huomenna illalla jatkamme yöjunalla, kaikesta huolimatta, pohjoiseen. Koska kyseessä todellakin on koko yön mittainen matka, toivoin kovasti, että saamme kaikki tarvittavat unitunnit täyteen. Ensi viikonlopuksi suuntammekin jo sitten etelään hiekkarannoille.
Susanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti